sunnuntai 16. lokakuuta 2016

"They all say that nothing ever changes, through the new lines that are on their faces"

Perjantaina 14.10. aamulla pakkasin loput tavarat ja sanoin mielessäni hyvästit Eisenachin Palmentalin asunnolle kymmenen aikaan aamulla. Olo oli, jälleen kerran, outo ja hämmentynyt. Tuntui oudolta, etten suurella todennäköisyydellä enää koskaan näkisi Palmentalia tai ehkä Eisenachiakaan. Ainakaan todella pitkään aikaan. Mutta kuka tietää, ehkä joskus?

Käveltiin toisten suomalaisopiskelijoiden kanssa Eisenachin juna-asemalle, jonka läpi olin mennyt joka päivä keskustaan ja/tai töihin. Opettajammekin saapui sinne hotelliltaan sinne. Noin kahdentoista aikaan lähdettiin junalla kohti Frankfurtin lentokenttää. Eisenachin juna-asemalla on myös lippuautomaatteja, ja uskokaa tai älkää, niissä voi valita englanninkielen, joka helpottaa asiointia. Maksaa voi käteisellä tai pankkikortilla, asemalla on myös "Geldautomat" - josta saa nostettua rahaa useimmilla pankkikorteilla.

Never knew what I should reach... 
Junamatkan aikana katselin vielä maisemia jotka olivat edelleen todella kauniit. Aina, kun ohitimme kaupungin/kylän, mietin, että miten paljon erilaista tuollakin on. Kuinka monta erilaista tarinaa se pitää sisällään. Vain yhden kahden tunnin junamatkan aikana. Niin monta kaupunkia. Frankfurtin lentokentällä olimme hyvissä ajoin, kahden aikaan. Söimme toisten suomalaisten kanssa italialaisessa ravintolassa. Frankfurtin lentokentällä on paljon poliiseja, Polizei:ta, joilla on aseet mukana. Monella myös rynnäkkökivääri, joka näyttää tämmösen suomalaistytön silmiin aika hurjalta. Meinasi vähän sykekin nousta, kun poliisit alkoivat rullata eristysteippiä ravintolan viereen ja ko. käytävän läpi ei saanut enää kulkea. Kyseessä oli ilmeisesti hylätty matkalaukku, joka osottautui vaarattomaksi. Anyway, olen iloinen siitä, että lentokentillä panostetaan turvallisuuteen.

Check-in aukesi vasta 17.30, paria tuntia ennen lennon lähtöä. Toisaalta sillä ei niinkään ollut väliä, kun turvatarkastuksen jälkeen meidän lähtoportin alueella olikin vain kolme liikettä. Eli toisaalta samahan se on, missä kohtaa lentokentällä sitä istuu.

Olin onneksi saanut istumapaikan ikkunan vierestä, ja kun lähdimme 19.30 aikaan, oh it was so pretty. Ulkona oli pimeää, joten kaikki Frankfurtin valot kimmelsivät. Mielestäni kaupunkien valot pimeällä näyttävät lentokoneesta kultahileeltä ja voisin katsoa sellaista näkymää tuntikausia.

... And somehow you always stayed near...
Back in Finland. Kello oli 22.50 ja matkalaukun sai tosi nopeasti mukaan, onneksi ehjänä, lähdin sitten lentoasemalta junalla Leppävaaraan läheisen ihmisen luo yöksi. Tuntui todella hämmentävältä kuulla junassa suomenkieltä. Kuulutuksetkin olivat suomeksi. Kun pääsin yöpaikkaani 00.40, aloimme melko nopeasti nukkumaan, koska päivä oli ollut todella pitkä. Ilmeisesti alitajunnassakin pyöri jos jonkinlaista ajatusta kaikesta, kun heräsin joskus yöllä siihen että kysyin ääneen "Was ist Uhr?" tms. ja sitten ystäväni aamulla kertoi, että olin puhunut kaksi tuntia unissani laivaan menemisestä yms.
... And I saw the gold above the clouds...
... and I felt how weight of million pounds...

Lauantaina menin käymään Leppävaaralaisessa pikkukaupassa. Matkan vaikutus näkyi kassalla asioinnissa, kun myyjä kysyi, haluanko kuitin, vastasin saksalaisittain "Ja" ja mumisin muutenkin vähän oudosti, elehtien käsillä, kuin en olisi osannut puhua suomea kunnolla. Lähdin iltapäivästä sitten kohti Lahtea, omaa asuntoani. Katselin suomalaisia maisemia ja mietin, miten erilaiset ne olivat verrattuna saksaan, vaikka molemmat sisälsivät peltoja ja metsiä. Mutta niitäkin on monenlaisia. Kun kävelin juna-asemalta asunnolleni, sain nimettyä sen oudon tunteen. Se oli sitä, että oli jotenkin todella tietoinen kaikesta mitä ympärillä tapahtui ja oli. Tottakai, koska on tutussa ympäristössä ja ymmärtää suomenkieltä. Mutta jotenkin en ennen ole kokenut tätä tunnetta niin vahvana, en ehkä ole ollut niin tietoinen siitä tunteesta, vaikka jotain samankaltaista olen esim. Lontoon matkan jälkeen kokenut. Eisenachissa ei ollut sillä tavalla tietoinen ympäristöstään, eikä ehkä tietoinen siitäkään että tunsi niin. Sitä vain meni eteenpäin ja ihmetteli kaikkea erilaista. Asunnossani kaikilla esineillä ja asioilla on tarina, jonka tiedän. Eisenachissa ei ollut niin.

Tämä sai minut ajattelemaan sitä, että kun tulee liian tietoiseksi ympäristöstään, alkaa katsoa sen läpi. Minulla on pienessä yksiössäni hylly, joka on täynnä muistoja erilaisista asioista, jotka ovat minulle tärkeitä. Katselin niitä tänä aamuna ja mietin miten paljon hienoja asioita niihin liittyy. Mutta useasti se on vain hylly täynnä tavaraa. Etäisyys todella auttaa ainakin minua näkemään lähemmäs. Enkä tarkoita sitä, että kaikki hyvä olisi lähellä. Matkailu ja etäisyys siihen, minkä kanssa on kokoajan tekemisissä, auttaa näkemään sen mitä oikeasti on. Nyt, kun olen tullut takaisin Suomeen, olen ollut paljon tietoisempi siitä, millainen minä olen ja mitä minulla on.

Saksan työkokemuksen jälkeen on myös helpompi ajatella, kun tiistaina menen tekemään TOP-paikalle viimeistä näyttöpäivääni, että tämä on vain yksi miljoonista paikoista ja tavoista tehdä tätä. Eisenachin harjoittelupaikan ryhmän toiminta on toinen yksi miljoonista. Sitä on todella, todella vaikea selittää, mutta se antaa minulle hyvin suurta mielihyvää ja rauhallisuutta. Ehkä jutun juoni on siinä, että kun ymmärtää, että maailma on täynnä erilaisia tapoja tehdä asioita, niin tavallaan ei ole oikeaa ja väärää, niinkuin viimeksi kirjoitin. Se tekee "virheellisyydestä" luonnollisen osan ihmistä, joka puolestaan taas helpottaa antamaan itselleen anteeksi keskeneräisyyttä.

Vaikka Eisenach on todella erilainen verrattuna kaikkiin paikkoihin, missä olen käynyt, siitä tulee mieleen eräs kylä, jossa olen viettänyt suurimman osan elämästäni. Nilsiä, joka sijaitsee Kuopion lähellä. Siellä olen syntynyt ja kasvanut noin 17-vuotiaaksi asti, jolloin muutin ensimmäisen kerran pois. Ulkoisesti Eisenach ja Nilsiä ovat todella erinäköisiä. Mutta samanlaisuus on ihmisissä. Minulle tuli Eisenachissa sama olo, mitä koin Nilsiässä joskus yläasteikäisenä ja vieläkin, kun siellä vierailen. Tuntuu, että suurin osa ihmisistä on päättänyt jäädä sinne. He eivät tarvitse muuta kuin sen pienen paikan, käyvät joskus jossain tarpeeksi lähellä lomailemassa, mutta heistä on aina kiva palata kotiin, samaan kaupunkiin. Heillä on tutut tavat, joiden mukaan toimitaan. Se riittää. Enkä tarkoita, että siinä olisi mitään negatiivista. Itseni on vaikea olla sellaisessa paikassa pidempään. En ole vieläkään varma miksi, ehkä joskus ymmärrän. Ehkä joskus löydän kaupungin, jota voin sanoa kodiksi. Jos en, tuskin sekään haittaa. Maailmasta löytyy aina uusi paikka, jota tutkia. Suurin niistä varmaan on oma mieli.

Koitan verrata olotilaani Saksan matkaa edeltävään päivään. Se on hieman hankalaa, mutta muistan vain sen, ettei lähtö tuntunut todelliselta, minulla oli pienen pieni mielikuva, miltä Eisenach näyttää (ei muuten näyttänyt) ja mitä tulisi tapahtumaan (ei muuten tapahtunut) - Mutta kuten taisin kirjottaa sillon, niin eihän sitä nyt etukäteen voi tietää. Onneksi ei voi. Olo on nyt jotenki hyvin mietteliäs, mutta samalla kiitollinen ja rauhallinen. Olen ylpeä itsestäni, että sain niin paljon irti 2,5 viikon matkasta. Luulen, että henkilökohtaisesti minulle on hyvin tärkeä oppia rauhallisuutta itseni kanssa. Sekä juurikin sitä anteeksi antavaisuutta itseä kohtaan, mistä olen paljon puhunut blogissa. Siksi olenkin todella kiitollinen tästä kokemuksesta, joka kosketti minua juurikin noiden aiheiden kannalta todella syvästi. Oli hienoa huomata seisovansa Wartburgin linnan pihalla ja katsella upeaa maisemaa, kun joitain vuosia sitten oli vain epävarma tyttönen Nilsiässä, jolloin lentokoneet olivat vain taivaalla näkyviä, liikkuvia pisteitä.

Kannustan ihmisiä kokeilemaan omia rajojaan, jos mietit, oletko valmis tekemään jotain vai et, niin ei, et ole valmis mihinkään. Sinä vain teet päätöksen joko tehdä sen tai et. Elämä on matka, ei päämäärä.



... disappeared next to you and I guess I know little more


Kiitos

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti